Pitkästä aikaa perjantai-iltana yksin kissojen kanssa kotona! Mies on ollut koko ajan kotona, koska hän työskentelee kotona, mutta olen jo hetken aikaa kaivannut omaa aikaa (lue: suklaansyöntiaikaa). Kävin lähikaupassa hakemassa vähän suklaata, Aino-maitosuklaajäätelöä sekä ruisleipää, pestoa ja mozzarellaa (kotona oli jo tomaatteja, muut ainekset herkkuleivistä puuttuivat). Oi nam! Ihanaa istahtaa herkkujen kanssa sohvalle ja katsoa erästä suosikkisarjaani Hakekaa kätilö!.
Hakekaa kätilö on niiiiin mahtava sarja! Mun mielestä aivan liian vähälle huomiolle jäänyt eikä tuttavapiirissäni kukaan taida sitä katsoa. Mä oon katsonu joka ikisen jakson yhtä jouluspesiaalin ykkösjaksoa lukuun ottamatta. Sarja herättää niin paljon tunteita: iloa, surua, haikeutta, jännitystä ja myötätuntoa. Tällä hetkellä eniten liikuttaa sairaanhoitaja Shelagh Turnerin pitkälle edennyt raskaus. Hän oli pitkään lääkärimiehensä kanssa yrittänyt tulla raskaaksi, mutta hän sai röntgenkuvien perusteella lapsettomuusdiagnoosin (muistaakseni aiemmin sairastetusta tuberkuloosista oli jäänyt arpikudosta munasarjoihin tms). Hän oli jo luopunut toivosta, kun yllättäen noin 36-vuotiaana huomasi olevansa raskaana. Raskaus ei ole edennyt ongelmitta, mutta tällä hetkellä kaikki näyttää hyvältä. Mä oon oman tilanteeni vuoksi aivan superonnellinen tän sarjan henkilön puolesta! Tänäänkin itkin onnesta, kun ihana, empaattinen Shelagh Turner palasi töihin ison vauvamahansa kanssa. Tuntuu ihan hupsulta, mutta tämän ainakin osittain kuvitteellisen hahmon raskaus antaa mulle paljon toivoa. Lisäksi Shelagh on ollut upea asenne lapsettomuutensa kanssa, hän on ollut rakastava äiti kahdelle ei-biologiselle lapselle ja hyväksynyt lapsettomuutensa suruvaiheen jälkeen. (muokattu ja vaihdettu etunimi, Angela on perheen tytön nimi ja Shelagh äidin)
Sarjassa on myös hienoa ajan kuvausta 1950- ja 1960-lukujen Lontoosta. Tuohon aikaan lapsia yleensä vain syntyi - halusi tai ei. Käsittääkseni etenkin miehestä johtuva lapsettomuus oli erittäin harvinaista, sehän on lisääntynyt 1980-luvulta alkaen mm. ympäristömyrkkyjen ja kemikaalien vuoksi. Ehkä meilläkin olisi oikea suurperhe, jos olisimme eläneet vaikkapa kuuskytluvulla :D Elämä olisi ollut varmaan muutenkin aika toisenlaista; tuskin olisin opiskellut yliopistossa, matkustellut, harrastanut salia ja jumppia tai noudattanut monipuolista kasvisruokavaliota.
Tänään sarjan jaksossa herkisti myös 21-vuotiaana orvoksi jäänyt down-poika. En ole joutunut/päässyt vielä miettimään mitään nt-ultria, kromosomitutkimuksia, rakenneultria tai lapsivesipunktiota, koska en ole ikinä saanut haamuplussaakaan raskaustesteihin. Olisimmeko valmiita esimerkiksi down-lapsen vanhemmiksi? Pitäisikö mahdollinen kanta miettiä hyvissä ajoin etukäteen, jotta tiukan paikan tullen tekisimme päätöksen pitkän ja vakaan harkinnan jälkeen emmekä suuren tunnekuohun seurauksena? Miten sellaista asiaa voisi edes päättää...? Vaikeita kysymyksiä näin perjantai-iltana yksin pohdittavaksi. Taidan hakea pakastimesta lisää Aino-jätskiä ja jättää asian pohtimisen tuonnemmaksi. Ehkä omassa elämässäni asian pohtiminen ei tule koskaan ajankohtaiseksi, ehkä en ikinä pääse kokemaan edes positiivisen raskaustestin tuomaa iloa tai kuulemaan sisälläni kasvavan sikiön sykettä. Mutta edelleen: toivo elää! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti