Tuntuu siltä, että mun elämä on vuosikaudet ollu yhtä surua, tuskaa ja vastoinkäymistä. Tavallaan lapsettomuus ja epäonnistuneet hoidot on vain luonnollista jatkumoa sille. Tietyssä mielessä tää mielentila on ollu mulle jo noin 10 vuoden ajan se normaalein mielentila; ilon ja onnen hetket taitaa olla mun kohdalla vain jotain tähtiin kirjoitettuja virheitä tai vähintään teennäistä iloa ja itsepetosta. Lempibändini biisi Home In Despair kuvaa kyllä ihan täysin mun elämää.
I feel home in despair for I dwell in grief
and I feel home when the air's too thick to breathe
and I feel home anywhere the light of day is drowned in heavy rain
Yet I know the worst is still to come
Toisaalta tää vastoinkäymisissä rämpinen on mulle tuttua eikä sinällään lannista mua, mutta mä oon viimeisen 10 vuoden aikana kokenut niin älyttömän monta vastoinkäymistä, että alkais jo riittää. Lapsettomuus ja hedelmöityshoidot ei oo edes pahimmasta päästä, mut ei mullakaan riitä loputtomiin voimia aina kömpiä kuopan pohjalta ylös. Oon joutunu jo pelkästään fyysisesti tekemään mielettömän isoja urakoita normaaliin elämään palaamiseksi, psyykkinen toipuminen on hoitunut aina siinä sivussa. Tai no joo, traumaterapiassakin on tullut pyörähdettyä, että rehellisesti sanoen oon kyl saanu ulkopuolelta apuja vaikeista tilanteista selviämiseen.
Hedelmöityshoidoista toipuminen olis huomattavasti helpompaa, jos en sais joka ikisestä lääkkeestä lähes kaikkia pakkauksessa lueteltuja haittavaikutuksia. Tosin muistaakseni voimakasta hiustenlähtöä ei edes mainita missään eli saan haittavaikutuksia enemmän kuin pakkausselosteet antavat syytä pelätä. Eipä sekään yllätä.
Seuraavassa PAS:issa haluan, että molemmat pakkasessa olevat alkiot siirretään kerralla, jos selviävät sulatuksesta. Haluan tän kamalan hedelmöityshoitovuoden päättyvän pian. Tiedän, että tää ei oo edes pitkä aika, mutta mä oon uhrannut tän vuoden aikana elämästäni, terveydestäni ja jopa ulkonäöstäni todella paljon. Jotkut ehkä jaksaa hoitoja montakin vuotta, mutta me ollaan edetty hoidoissa tosi intensiivisesti ja ajateltu, että annetaan nyt tälle prosessille kaikkemme. Sitten kun loputkin alkiot on siirretty muhun seuraavan kuukautisvuodon mukana poistuakseen, voin mieheni kanssa miettiä vaihtoehtoina esim. tanskalaisen spermapankin kans asioimista tai munasolujeni pakastusta lääketieteen kehittymistä odottelemaan. Tai ylipäätään voimme aloittaa uuden elämän puhtaalta pöydältä uudessa kodissamme. Haluan paiskata sen hirvittävän lapsettomuuspolin oven kiinni takanani ja unohtaa ne kauheimmatkin kokemukset ja satuttavimmat sanat, joita eräskin lääkäri (PD) siellä suustaan päästeli.
Yksityiselle klinikalle voisinkin vielä joskus kuvitella meneväni, mutta en enää julkiselle. Että sinällään en luovu vielä kokonaan toivosta tai ajatuksesta jatkaa hoidoissa käymistä joko pakastettujen munasolujen tai perinteisen IVF:n avulla. Välillä mietin, että varmaan vaikkapa lainan ottaminen hoitojen jatkamiseks yksityisellä ois ollu pieni hinta psyykkisestä jaksamisesta ja siitä, että mun fiilis ei olis tällainen kuin on. Kyllä se pieni tsemppi edes mun vakigyneltä (TV) kuultuna auttaa kummasti, julkisella kun ei oo resursseja edes minimiempatiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti