Tässä onkin aikaa vierähtänyt sitten edellisen kirjoituksen. Mitään hyvää ei ole tapahtunut, samaa vanhaa **skaa. Julkisella puolella odottelis kaksi top-laatuista pakkasalkiota, mutta ei ole voimia käydä niitä sieltä kyytiin nappaamassa. Mulla ei pää kestä ton hormonipoliklinikan touhuja, etenkin yks lääkäri (PD) on jättäny muhun niin vakavat psyykkiset traumat, että saan lievän paniikkikohtauksen jo pelkästä ajatuksesta, että pitäis tää lääkäri kohdata ja avata sille kaikista arimmat ruuminosat ja samalla kuunnella sen ilkeilyä.
Ollaan käyty yksityisellä puolella nyt kaks kertaa inssissä. Miehen siittiöiden laadussa oli tapahtunu paranemista,niin kokeillaan nyt vielä tää syksy sit näin. Lisäks otan yhtä lääkettä, jonka avulla yksityisen klinikan potilaista pari on tullu raskaaksi. Virallisesti sitä ei käytetä lapsettomuushoidoissa enkä löytäny siitä nettijuttuja suomeksi tai edes englanniksi. Mut kokeillaan.
Mulle tulee 35 vuoden rajapyykki pian vastaan ja ois pakko tehdä päätös sen suhteen, että pakastaisinko omia munasolujani... Jos vika on vain miehessä, niin sillä saatais lisäaikaa lääketieteen kehittymistä odotellessa tai lahjasiittiöitä harkitesss.
Oon niin poikki tän lapsettomuusasian kans, että en jaksais enää vatvoa tätä ollenkaan. Oon tympääntyny tällä hetkellä ihan kaikkeen. En oo masentunu, mut kaikki tuntuu vain ja ainoastaan yhdentekevältä. Jos voisin aikamatkustaa tasan neljän vuoden taakse, kun taistelin äärimmäisen kovien kipujen kanssa hengestäni teho-osastolla, en varmaan jaksaisi taistella. Luovuttaisin siihen paikkaan, jos tietäisin, mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Vahva veikkaukseni on, että ilman taistelutahtoani ja päättäväisyyttäni olisin kuollut neljä vuotta sitten. Potilaskertomuksessa lukee, että kliininen tilani oli erittäin huono, mut olemukseltani olin yllättävän pirteä. Myös hoitajat sanoivat tuolloin, että oman asenteeni ansiosta toivuin siitä niin hyvin. Nyt tuntuu, että se kaikki oli turhaa. Miksi taistelin? Jos olisin päästäny irti, niin tää kaikki kurjuus ois jääny kokematta.
Jos joku sanoo, että päivääkään ei vaihtaisi elämästään pois, mä voin puolestani sanoa, että tältä ajalta, kun oon kärsiny lapsettomuuden tuskaa antaisin ilomielin joka ikisen päivän pois. No mutta eipä tässä auta kuin sinnitellä. Toivo omaan lapseen on jo mennyt. Mutta ehkä tilalle löytyy jotain muuta. Eihän tää elämä voi tässä olla. Yksityisen klinikan lääkärikin sanoi, että kyllä näillä meidän läpikäymillä hoidoilla olisi pitänyt jo raskaus alkaa. Eli ei hyvältä näytä hänenkään mielestä.
Mä lopetan blogien lukemisen nyt. En jaksa muiden raskausuutisia, vaikka jokaisesta olenkin tähän asti iloinnut - olen todella, todella onnellinen kaikkien heidän puolesta, jotka lapsettomuutta kokeneina saavatkin iloita raskaudesta ja omasta lapsesta. Lopetan myös tämän blogin tähän. Olen muiden saman aihepiirien blogien kommentointia seuranneena huomannut, että näitä lukevat myös sellaiset ihmiset, jotka eivät osaa ajatella oman napansa ulkopuolelle ja joilla ei välttämättä ole mitään kykyä asettua muiden ihmisten asemaan. Haluan ehkä tässä kohtaa jatkaa elämääni tietynlaisessa kuplassa eläen. Jos joku samaa tilannetta elävä joskus haluaa vaihtaa ajatuksia kahden kesken, esim. sähköpostilla, se olisi mukavaa.