Tänään kerron tilanteestamme yhdelle läheiselle ystävälleni. Mies aikoi pari päivää sitten kertoa vanhemmilleen, mutta siirsi vielä kertomista hieman eteenpäin. Nyt on kulunut noin vuosi,kun aloimme yrittää raskautta. Miksi kertominen muille on niin ison kynnyksen takana? Kyse ei ole siitä, että tämä olisi meille niin helppo ja normaali juttu, että emme tarvitsisi tukea lähipiiristä. Päinvastoin. Mulle tämä on niin iso asia, että tästä kertominen pelottaa sen takia. Tämä tuntuu niin isolta, että tavallaan mieleni ei ole tätä vieläkään ymmärtänyt. Ikään kuin tämä lapsettomuus muuttuisi todeksi vasta kertoessani siitä.
Kun hieman yli vuosi sitten jätin e-pillerit, kuvittelin, että jo joulupöydässä kertoisin vanhemmilleni, miksi en juo punaviinilasillista. Kun alkoholista kieltäytymiseen ei ollut tarvetta, ajattelin, että viimeistään keväällä pidettävissä häissämme kertoisimme lähisuvulle ja ystäville, että meitä onkin pian kolme. No, tämäkään ei sitten mennyt ihan haaveideni mukaan. Seuraavaksi toivoin, että voisimme antaa äideillemme äitienpäivälahjaksi vaikkapa Mummula-kyltit tai ekat ultraäänikuvat vauvasta. Molempien äidit varmasti toivovat ensimmäistä lapsenlastaan enemmän kuin mitään muuta. Ehei, turhaa toivoa sekin. Varmaan viimeistään kesälomareissun jälkeen raskauteni olisi niillä viikoilla, että loman jälkeen työkaverit huomaisivat väistämättä. Samaan aikaan voisi kertoa sitten vanhemmillekin ilouutiset. Kun näin ei tapahtunut, alkoi mulla loppua usko. Olin käynyt jo syksyllä 2015 ja keväällä perusverikokeissa ja pari kertaa gynellä, kaikki olisi ok. Miehen eka spermanäyte oli heikohko, toinen normaali. Mitään huolestuttavaa ei siis pitänyt olla, joten ei nähdäkseni ei ollut mitään syytä,miksi lapsettomuudesta tai vauvahaaveista pitäisi kertoa. Kesällä kuitenkin ymmärsin, että lasta emme taida omin keinoin saada... Sen jälkeen en ole enää uskaltanut edes toivoa, että saisimme kertoa vanhemmillemme joskus niin iloisia uutisia. Pikemminkin aloin ajatella ja keskustella mieheni kanssa, että olisi varmaan reilua kertoa vanhemmillemme, että me emme luultavasti lapsia saa ja että syy ei ole todellakaan siinä, ettemmekö haluisi lapsia. Tai ainakin kertoisimme siitä, että yritämme vielä ja että meillä on nyt aika vaikeaa tämän asian kanssa. Tällaisten asioiden kertominen on raskasta... Mieluummin kertoisimme niitä hyviä uutisia. Tietenkin.
Miksi sitten ystäville kertominen on niin hankalaa? Yhdelle ystäväpariskunnalle olemme jo kertoneet. He ymmärtävät. He kuitenkin saavat pian elämäänsä sen pienen suuren ilonaiheen, josta me vasta haaveilemme. Siksi en voi tälle ystävälleni enää purkaa kaikkia näitä asioita. Eihän juuri äidiksi tulleelle (tällä hetkellä tulevalle äidille) voi porata lapsettomuuden tuskaa, haluan vaan iloita hänen kanssaan vauvasta ja tulevasta kummipojastani 😍 Muilla ystävilläni on jo lapsia. Suurin osa on saanut heidät parin kuukauden yrittämisen jälkeen, joku jopa ilman yrittämistä. Eivät he VOI ymmärtää tuskaani. Saanko edes kokea tällaista tuskaa? Olen aina ollut sitä mieltä, että en ikinä hanki lapsia. Jos kohtaan elämäni miehen vasta lähes kolmekymppisenä ja yhteiselle taipaleellemmekin mahtuu mm. vakavaa sairautta, niin eiköhän se silti ole vain oma ongelmani, kun muutin mieleni lasten "hankinnasta" (edelleenkään en voi uskoa, että suomen kielessä käytetään termejä 'lasten hankkiminen' tai 'lasten tekeminen') näin myöhään. Aiemmin ajattelin, että länsimaissa lasten hankkiminen on itsekkäin ja pahin teko maapallon ja ekosysteemin kannalta, mitä yksittäinen ihminen voi tehdä. Tai siis ajattelen edelleenkin niin. Mutta olen alkanut ajatella itsekkäämmin. Miksi vain minä toimisin epäitsekkäästi ja toimisin sen eteen, että kaikkien muiden lapset saisivat puhtaamman tulevaisuuden maapallolla? Tämäkin vaati vuosikausien asennemuutosta. Onhan omien geenien siirtäminen äärimmäisen itsekäs teko, ikään kuin itsensä monistamista ja kuolemattomuuden varmistamista. Vaikka yhden uuden suomalaisen ekologinen jalanjälki on järkyttävä, on se kuitenkin vain pisara tässä ekosysteemissä. Lisäksi olen ajatellut, että eipä mulla taida olla sellaisia geenejä, joiden siirtäminen eteenpäin olisi huippujuttu ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta. Heh, tämä varmaan kuulostaa aika itserakkaalta ja omahyväiseltä, mutta nykyisen mieheni kanssa olemme tulleet siihen tulokseen, että ei meidän jälkeläisillämme mitkään maailmam huonoimmatkaan edelletykset ole elämään 😃 Kolmas syy sille, miksi lapsihaaveet ovat olleet ajankohtaisia vasta nyt parin vuoden ajan, on se kolme vuotta sitten läpikäymäni vakava sairastuminen. Sairaus aiheutui lääkärin hoitovirheestä ja vei minut teholle asti. Hoitohenkilökunnan mukaan ilman hyvää fyysistä pohjakuntoani ja tahdonvoimaani olisin ehkä kuollut. Olihan siinä mukana tuuria ja hyvää hoitoakin 😃 Olin muutamien tuntien päässä kuolemasta, kun eräs sairaanhoitaja huomasi, että minut pitäisi siirtää tehohoitoon. Tehohoito pelasti henkeni. Toipuminen fyysisesti ja psykkisesti oli äärimmäisen kivuliasta ja vaikeaa, mutta ymmärsin jo sairaalassa, että haluan omia lapsia enkä halua enää päästä niin lähelle kuolemaa kokematta äitiyttä. Kysyin jo sairaalassa eräältä lääkäriltä, miten ko. vakava sairaus ja siitä seuranneet elinikäiset riskit vaikuttavat mm. raskauteen. Kuulemma sairastuisin raskauden aikana tähän samaan komplikaatioon erittäin todennäköisesti. Tämä oli musertavaa! Juuri kun olin tehnyt siihenastisen elämäni suurimman päätöksen, minulle kerrottiinkin, että päätös ei ehkä olekaan minun vaan yhdellä huonosti suoritetulla toimenpiteellä lääkäri teki päätöksen puolestani!!! 😢 Tämä kuitenkin oikaistiin pyynnöstäni minulle kirjallisesti myöhemmin ja tämän sairauden ei pitäisi vaikuttaa mitenkään raskauteen. Helpotus oli niiiiin suuri! Mutta taas sama tilanne: en voikaan itse päättää omasta lisääntymisestäni. Miksi tämä maailman luonnollisin asia on otettu pois minulta? En usko kohtaloon tms huuhaahan, mutta välillä tuntuu, että tämä on maailmankaikkeuden kosto siitä, kun aiemmin en ollut lasten hankinnan kannalla. Ehkä läheiset ihmisetkin ajattelisivat olevan tämän ihan oikein minulle, mikä oikeus mulla nyt olisi muuttaa mieltäni?!
Tässä hieman pohdintaa, miksi lapsettomuudesta kertominen on vaikeaa juuri minulle.
