Kaksi päivää itkemistä, epätoivoa, selvittelyjä, puhelinsoittoja, jossittelua ja lopulta päätöksiä. Julkisen poliklinikan joulutauon takia mulla menisi ainakin kaksi kiertoa hukkaan (että mä raivosin koko eilisen päivän koko typerää joulua!!!). Seuraava kierto alkaa 30.11. illalla tai 1.12. aamulla (jep, mulla menkat alkaa aina tasan 14 vrk ovulaatiosta). Poli on suljettu jouluviikon ja aukeaa jälleen loppiaisen jälkeen. Kuulemma ivf- tai icsi-hoitoa ei ehdi tehdä ennen joulutaukoa... Vaikea uskoa, kun lääkkeillä ovis on ollut kp 12 tai kp 13?! Siitä olisi vielä viikko joulutaukoon eli runsaasti joustonvaraa alkionkasvattelua ja -siirtoa ajatellen. Toinen syy mukamas on se, että miehen kromosomilabrojen tuloksia ei ehditä saada. Niissä kun voi mennä kolmekin kuukautta. Joulukuun lopulla alkavaan kiertoon mennessäkään ne eivät ehdi enkä voisi muutenkaan siihen kiertoon aloittaa munasolujen kypsytyshoitoja, kun julkinen puoli ei hyväksy follikkeliultria missään muualla. Huoh. Vaikeeta. Ymmärrän kyllä, että ne ovat kalliita hoitoja ja siellä halutaan pelata varman päälle. Mutta silti! Tunnen kyllä oman kiertoni ja sen pituuden ja tiedän senkin, että miehestä ei suurempaa vikaa löydy. Jostain syystä siittiöiden liikkuvuus on vaan aika huono ja välillä määräkin vähäinen.
No mutta onneksi paikkakunnallamme on yksi yksityinen klinikkakin. Sinne siis. Ensi viikolla ensikäynti ja sovimme jatkosta. Icsi onnistuu jo joulukuun kiertoon. On taas jotain toivoa eikä tarvitse 2-3 kuukautta vollottaa ja vaipua synkkiin kuiluihin, joista ylös kipuaminen hormonihoitojen aikaan vastaa varmaan rankkuudeltaan viittä maratonia. Maksaahan tuo yksityiselle siirtyminen, mutta sen jälkeen kun kaikki alkiot on käytetty, voimme siirtyä taas julkiselle puolelle. Siis jos ei raskaus onnistu sitä ennen.
Tästä koko vauvahaveesta on tullut jonkinlainen projekti, jossa tärkeintä on vain positiivisen raskaustestin saaminen. Välillä meinaa jopa unohtua ne perimmäiset syyt näihin hoitoihin. Vauva. Perhe. Ne tuntuvat niin kaukaisilta. Ehkä emme ikinä niitä edes saavuta. Tässä tilanteessa parasta mitä voisimme kuvitella on positiivinen raskaustesti. Mitä sen jälkeen tapahtuu, on tällä hetkellä yhdentekevää. Tällä iällä ei kannattaisi unohtaa esim. keskenmenoriskiä. Entä jos sikiössä havaitaankin jotain poikkeavaa? Raskausajan diabetes, raskausmyrkytys, synnytyksen jälkeinen masennus... Luultavasti ne kaikki osuvat kohdalleni. Sen verran pahasti mun kroppa kärsi kolme vuotta sitten lääkärin hoitovirheen seurauksena. Mutta ei, en mene asioiden edelle vaan kohtaan vaikeudet asia kerrallaan. Kun nyt vaan saavuttaisin sen ekan etapin.
Eilen tuli ekan kerran mieleen, että pitäiskö luovuttaa tämän haaveen suhteen. Eipähän tulisi joka kuukausi petyttyä vaan voisi taas alkaa elää. Mutta ehkä jaksan vielä hetken. Yksi tai kaksi hoitokierrosta. Kyllä mä sen verran jaksan. Kai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti