Kärsivällisen (kaikkea muuta) luonteeni ja mökillä vietetyn viikonlopun ansiosta aloitin raskaustesteillä leikkimisen vasta tänään 😂 Negaahan se näytti, tietenkin. Kai tää aikainen testailu on sellanen psyykkinen juttu, ettei ehdi toiveet kasvaa kierron loppua kohden turhan korkealle eikä sitten tuu älyttömän pahaa romahdusta, kun testaan sen negan dpo 14 tai menkkojen alkaessa.
maanantai 24. heinäkuuta 2017
tiistai 18. heinäkuuta 2017
Normaaliin kiertoon palaaminen
Näköjään vie aina yhden kierron koeputkihedelmöityskierron jälkeen ja sit kierto palaa normaaliks. Tai siis aina ja aina; ei mulla tainnu olla ton puolen vuoden ja sille ajalle ajoittuneiden kolmen ivf:n/icsi:n väleissä kuin yks taukokierto per hoito, mut ainakin nyt toukokuisen hoidon jälkeen meni näin. Eli kesäkuussa oviksen kans vähän venähti,mut nyt se oli ihan ajallaan.
La illalla tikutin ovisplussan ja tuntemusten perusteella ovuloin su alkuillasta. Otin su ekan kerran kortisonia. Pienin annoksin (5mg aamuin illoin), mut silti se tuntuu väsyttävän :/ Toivottavasti siitä ei tulis sen pahempia haittavaikutuksia. Mut kestän kyl vaikka mitkät haittavaikutukset, jos tää Prednisolon nyt vaan auttais!!! Varmaan viikonloppuna huomaan eron, jos tää auttaa. Normaalisti mulla tulis 6-7 päivän kuluttua oviksesta pieniä kohdun supisteluina tuntuvia kramppeja ja hillittömät aivastelukohtaukset. Kyllä, oon WomanLogiin kirjannu oireita jo yli puolitoista vuotta ja lähes joka kuukausi oon merkinny aivastelut viikon päästä oviksesta/punktiosta/inssistä :D Sattumaa tai ei, mut mun sisäinen tunne kertoo, että koko kroppa on allerginen alkiolle, joka yrittää kiinnittyä :O
tiistai 11. heinäkuuta 2017
Selkään sattuu
Välillä mietin, että vaikka lapsettomuus hedelmöityshoitoineen, komplikaatioineen, pettymyksineen ja suruineen on ihan kamalaa, niin onhan mulla elämässä perusasiat kohdillaan. Terveys, hyvä työpaikka, liikuntaharrastus ja kaikkia kivoja kesäsuunnitelmiakin. Mutta niitäkään ei kannata ottaa itsestäänselvyyksinä... Näköjään. Tai siis en ole ikinä ottanutkaan; olen lähes jokainen päivä onnellinen kaikista pienistä asioista, kuten vaikkapa siitä, että ylipäätään olen elossa ja että saan elää länsimaisen yltäkylläistä ja turvattua elämää. Silti joskus tulee aikoja, jolloin en vain pysty löytämään ajatuksistani sitä kiitollisuutta elämästä, jota suuri(n) osa länsimaisista ihmisistä pitää itsestäänselvyytenä, mutta joka omien rankkojenkin kokemusteni ja syvälle menevien pohdiskelujeni seurauksena on mulle kaukana siitä.
No nyt meni ehkä turhankin syvälliseksi, koska kukaan ei oo kuollut tai mitään. Mulla oli vain selkä ihan älyttömän kipeä. Siis niin kipeä, että noin kymmenen askeleen välein meinasin lentää läpilyövän kivun takia polvilleni tai pyörtyä. Niin kipeä, että työpaikalle pääsy oli rankempi kokemus kuin 20 kilsan juoksulenkki ja seinistä piti ottaa tukea useammin kuin parin viinipullon ja shottien täyteisen baari-illan jälkeen. Kipu sai huutamaan ääneen.
Viime viikon tiistaina piti lähteä lounaalle, mutta laahustin ja linkutinkin lääkärille, joka laittoi heti pahimpiin kipuihin piikit molempiin pakaroihin. Saikkua, paljon lääkkeitä ja lepoa. Siinäpä se viime viikko sitten menikin. Töissä kävin silti pyörähtämässä välillä ja lähdin sitten kotiin, kun kivut menivät liian pahoiksi. Edelleenkään en ole kävellyt kuin viitisen minuuttia kerrallaan, mistään jumppa- tai spinningtunneista on turha edes haaveilla. Välillä oon jättänyt lounaankin väliin, koska en vain pysty kävelemään työpisteeltäni mihinkään. Yleensä selälle tekee hyvää kävely, mutta kokemuksesta tiedän, että mulla hermopinne vain pahenee, jos kävelen kipukynnykseni ylärajoilla ja selkäkin menee vain pahemmin jumiin, jos kävelen ihan vinksahtaneessa asennossa.
Koko ajan on pieni pelko siitä, mitä työpaikalla ajatellaan, kun uusi työntekijä on heti saikulla... Vaikka kai siellä nyt ymmärretään ja nähdään, että kivuistani huolimatta olen motivoitunut ja pyrin tekemään töissä parhaani. Kaikki kivat kesäsuunnitelmat meni uusiksi: ei asiaa mökille, ei huvipuistoon, ei aamulenkkejä järven rannalla, ei festareita, ei mitään. Paitsi töissä 8 tuntia (ihan maksimiaika, selkä hajoaa siinä ajassa totaalisesti) ja 8 tuntia sohvalla makaamista ja 8 tuntia sängyssä makaamista - nukkumisestakaan ei tule mitään, kun vahvat lääkkeet sekoittaa varmaan autonomisen hermoston ja en vain nukahda välillä öisin ollenkaan. Liikunnan puutekin aiheuttaa varmaan unettomuutta, kivuista nyt puhumattakaan.
Jos tästä selkäkivusta selviän ilman leikkausta sekä työpaikan menettämistä ja vieläpä suunnilleen liikuntakykyisenä ja kivuttomana, niin yritän olla tyytyväinen vain siihen olotilaan ja elämäntilanteeseeni. Yritän jättää taakseni lapsettomuuden katkerat kokemukset ja negatiiviset ajatukset ja keskittyä vain nauttia normaalista arjestani. Yritän ajatella tulevaisuudestani positiivisesti ja uskotella itselleni, että ehdin vielä saada lapsia ja että minulla on lupa nauttia myös nykyhetkestä eikä surra jo etukäteen tulevaisuutta. Terveys, parisuhde, työ, kissat, harrastukset, jokunen hyvä ystävä ja muut läheiset ihmiset - siinäkin on jo älyttömän monta syytä onnellisuuteen.
No nyt meni ehkä turhankin syvälliseksi, koska kukaan ei oo kuollut tai mitään. Mulla oli vain selkä ihan älyttömän kipeä. Siis niin kipeä, että noin kymmenen askeleen välein meinasin lentää läpilyövän kivun takia polvilleni tai pyörtyä. Niin kipeä, että työpaikalle pääsy oli rankempi kokemus kuin 20 kilsan juoksulenkki ja seinistä piti ottaa tukea useammin kuin parin viinipullon ja shottien täyteisen baari-illan jälkeen. Kipu sai huutamaan ääneen.
Viime viikon tiistaina piti lähteä lounaalle, mutta laahustin ja linkutinkin lääkärille, joka laittoi heti pahimpiin kipuihin piikit molempiin pakaroihin. Saikkua, paljon lääkkeitä ja lepoa. Siinäpä se viime viikko sitten menikin. Töissä kävin silti pyörähtämässä välillä ja lähdin sitten kotiin, kun kivut menivät liian pahoiksi. Edelleenkään en ole kävellyt kuin viitisen minuuttia kerrallaan, mistään jumppa- tai spinningtunneista on turha edes haaveilla. Välillä oon jättänyt lounaankin väliin, koska en vain pysty kävelemään työpisteeltäni mihinkään. Yleensä selälle tekee hyvää kävely, mutta kokemuksesta tiedän, että mulla hermopinne vain pahenee, jos kävelen kipukynnykseni ylärajoilla ja selkäkin menee vain pahemmin jumiin, jos kävelen ihan vinksahtaneessa asennossa.
Koko ajan on pieni pelko siitä, mitä työpaikalla ajatellaan, kun uusi työntekijä on heti saikulla... Vaikka kai siellä nyt ymmärretään ja nähdään, että kivuistani huolimatta olen motivoitunut ja pyrin tekemään töissä parhaani. Kaikki kivat kesäsuunnitelmat meni uusiksi: ei asiaa mökille, ei huvipuistoon, ei aamulenkkejä järven rannalla, ei festareita, ei mitään. Paitsi töissä 8 tuntia (ihan maksimiaika, selkä hajoaa siinä ajassa totaalisesti) ja 8 tuntia sohvalla makaamista ja 8 tuntia sängyssä makaamista - nukkumisestakaan ei tule mitään, kun vahvat lääkkeet sekoittaa varmaan autonomisen hermoston ja en vain nukahda välillä öisin ollenkaan. Liikunnan puutekin aiheuttaa varmaan unettomuutta, kivuista nyt puhumattakaan.
Jos tästä selkäkivusta selviän ilman leikkausta sekä työpaikan menettämistä ja vieläpä suunnilleen liikuntakykyisenä ja kivuttomana, niin yritän olla tyytyväinen vain siihen olotilaan ja elämäntilanteeseeni. Yritän jättää taakseni lapsettomuuden katkerat kokemukset ja negatiiviset ajatukset ja keskittyä vain nauttia normaalista arjestani. Yritän ajatella tulevaisuudestani positiivisesti ja uskotella itselleni, että ehdin vielä saada lapsia ja että minulla on lupa nauttia myös nykyhetkestä eikä surra jo etukäteen tulevaisuutta. Terveys, parisuhde, työ, kissat, harrastukset, jokunen hyvä ystävä ja muut läheiset ihmiset - siinäkin on jo älyttömän monta syytä onnellisuuteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)