keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Tekstit lapsettomuushoitojen alkuajalta 08/2016 - 10/2016

Kirjoitin aiemmin erääseen toiseen blogiin toisella nimimerkillä, mutta yksityisyyttä suojellakseni päätin perustaa uuden blogin. Sen vuoksi julkaisen näin kertarysäyksellä edelliseen blogiini kirjoittamani tekstit vanhimmasta tuoreimpaan:

13.8.2016
Toivon tämän olevan blogi siitä, kuinka unelmat toteutuvat, rakkaus voittaa kaiken ja vastoinkäymiset vahvistavat. Samalla pieni pessimisti minussa pelkää blogini kertovan lopulta vain katkeruudesta, kyynelistä ja haaveista, jotka eivät ikinä toteudu. Päätin aloittaa blogin kirjoittamisen, koska lapsettomuuden jakaminen vain oman rakkaan mieheni kanssa alkaa käydä liian raskaaksi taakaksi. Olemme vasta (todennäköisesti pitkän ja tuskaisen) taipaleen alussa, eilen saimme perustutkimukset päätökseen ja kuukauden päästä menemme ensimmäiselle käynnille hedelmättömyysklinikalle.


Tutkimuksissa ei ole löytynyt mitään syytä sille, miksi raskaus ei ole alkanut 8 kuukauden yrittämisestä huolimatta, oikeastaan kaikki arvot ovat molempien kohdalla todella hyviä ja eilen tehty munatorvien aukiolotutkimus antoi toivoa. Tiedän, että kahdeksan kuukautta ei ole vielä pitkä aika. Oman sairaushistoriani vuoksi lapsettomuuslääkäri kuitenkin suositti hoitoihin hakeutumista 6 kk:n yrittämisen jälkeen. Hieman nolottaa aloittaa blogi jo kahdeksan kuukauden yrittämisen jälkeen, kun tiedän monien kärsivän tyhjästä sylistä vielä vuosienkin yrittämisen jälkeen eivätkä he silti ole luopumassa toivosta tai katkeroitumassa. Tämä on kuitenkin ollut minulle ja miehelleni raskasta epätietoisuuden aikaa; samalla koemme paljon toivoa tulevaisuuden suhteen ja rakkautta toisiamme kohtaan, mutta joudumme myös jakamaan joka kuukausi suuren pettymyksen tunteen. Ikää minulla on jo 33 vuotta eikä aikaa ole tuhlattavaksi - ainakaan, jos toiveissa on 3 lasta niin kuin minulla (miehelle riittäisi kaksikin, mutta tässä vaiheessa yrittämistä edes yksi lapsi olisi enemmän kuin parasta, mitä voisi tapahtua) 😊

16.8.2016
Perjantaina kävin Terveystalossa munatorvien aukiolotutkimuksessa ja samalla keskustelin lapsettomuuslääkärin kanssa mahdollisista syistä, miksi en ole vielä raskaana. Kysyin, voiko kuntoilu haitata raskaaksi tulemista. Gyne katsoi mua hetken arvioiden varmaan muutaman liikapainokiloni johtuvan sohvaperunan elämäntyylistä ja totesi, että ehei, liikunta on vain hyvästä, kunhan ei maratonille treenaa. Siihen sitten minä lisäkysymyksenä, että jos treenaa salilla/ryhmäliikuntatunneilla 10 krt viikossa ja kävelee työmatkat & kaikki muut mahdolliset matkat (keskimäärin yli 10 000 askelta päivässä), niin onko se liikaa. Vastaus yksiselitteinen: on. Kolme kertaa viikossa olisi raskautumisen kannalta ihannemäärä liikuntaa. Erityisesti ovulaation jälkeen keltahormonin toiminta voi häiriintyä liiallisen liikunnan takia.


Hyvä, etten ruvennut itkemään... Liikunta on mulle elämäntapa ja yksi tärkeimmistä tavoista poistaa stressiä ja pitää mieli ja keho virkeänä. Vaikka olenkin hieman pyöreä/pehmeä/mitä-näitä-termejä-hieman-ylipainoiselle-onkaan, olen silti suht hyvässä kunnossa ja jopa suklaata tai valkoviiniä paremmat kiksit saan vaikkapa intervallispinningistä ja lähellä oksennus- ja pyörtymistilaa käymisestä 😂


Tässä olenkin nyt miettinyt, että mitä tehdä. Jätänkö liikuntakertoja vähemmälle, istunko turhautuneena kotona illat ja menenkö aamulla silmät ristissä suoraan sängystä töihin ja pahimmassa tapauksessa kärsin unettomuudesta ja lihon entisestäni? Puhumattakaan stressitason noususta... 😐 Vai jatkanko tätä tahtia (maanantaita lukuun ottamatta joka aamu kuntoilua, lauantaiaamuisin pari peräkkäistä tuntia ja silloin tällöin aamujumpan lisäksi myös töiden jälkeen jotain kivaa), nukun suht hyvin, jaksan töissä paremmin, nautin ihanista endorfiinioloista ja valmistaudun mahdolliseen raskauteen parantamalla kuntoani ja lihaksistoani? Voiko liikunta todellakin haitata niin paljon raskaaksi tulemista, että liikunnan vähentäminen kolmasosaan kannattaa? Kaikki liikuntani ei ole mitään rääkkiä, joskus riittää puolen tunnin spinu, toisinaan tanssillinen tunti tai vaikkapa (voima)jooga. Pyrin pitämään yhden lepopäivän viikossa.


Isoja juttuja mietittäväksi, kun kyseessä olisi niin kovasti sekä minun että mieheni toivoma lapsi ja toisaalta oma psyykkinen ja fyysinen hyvinvointini. Työni on niin stressaavaa, että liikunnan tai alkoholin lisäksi en ole keksinyt muita palautumiskeinoja. Alkoholia en ole viime aikoina pahemmin harrastanut enkä nytkään ajatellut jumppaamista vaihtaa tissutteluun 😀

17.8.2016
Taas on toivoa ja odotuksia paremmasta, kun tänään on kp13 ja alkaa olla oireita ovulaatiosta 😄 Vielä en ole tässä kierrossa tikutellut, koska perjantain gynekäynnillä ei näkynyt johtofollikkelia. Huomenna (kp14) voisin taas kaivaa tikut esiin. Sitten ainakin viikon ajan seksiä joka ilta, halutti tai ei. Näinä päivinä romantiikka katoaa jonnekin taka-alalle ja rakastelusta tulee jotenkin niin teknistä, aikataulutettua ja suoraan sanottuna se alkaa tuntua yhdeltä kotityöltä pyykinpesun ja lattiakaivon siivouksen lomassa. Mikä ihme siinä on, että pakko tappaa kaiken kivan fiiliksen?! Kyse ei ole siitä, etteikö olisi haluja, rakkautta, nautintoa, läheisyyttä ja intohimoa. Niitä ei vaan satu olemaan samaan aikaan pakon kanssa, melkeinpä kaikkina muina kuukauden päivinä senkin edestä. Ehkä tämä voisi olla toinen ja viimeinen kierto, jossa bongailen ovulaatiota - ainakin ennen kuin lapsettomuushoidot alkavat. Jos ovulaatiotesti näyttää tässäkin kierrossa yhtä yksiselitteisen positiivisen tuloksen suunnilleen samoihin aikoihin kuin viime kierrossa, omasta mielestäni vika lapsettomuuteen ei löydy ovulaation häiriöistä. Olisihan se huippua, jos tulevissa kierroissa ei tarvitse miettiä omia ja miehen menoja ovulaation kannalta (etenkin kun joka toinen päiväkin riittäisi lapsettomuuslääkärin mukaan, mutta tässä asiassa haluan näköjään ylisuorittaa ja kerta päivässä on minimi). Tai jos ei edes ajattelisi koko kiertoa ja laskisi päiviä?! Sehän tuntuu ajatuksena melkein lomalta 😎


Enpä olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että marisisin tällaisesta asiasta, mutta kyllä tämä tuntuu tämänhetkisen stressaavan elämäntilanteen kuormituksessa lähinnä vain yhdeltä lisästressin aiheuttajalta 😒 Viime kierron ovulaation aikana pahoitin mieleni, kun mieheni ihan tosissaan avautui, kuinka hän on niin väsynyt ja kuinka rankkaa tämä on hänelle. Siis päivittäinen seksi. Samaan aikaan mulla oli juuri ollut ovulaatio, oikeaa munasarjaa särki kävellessä, yhdynnässä ja välillä muutenkin. Lisäksi rinnat olivat niin kipeät, etten voinut esimerkiksi juosta. Sen päälle vielä ahdistukseni, kun ajattelin tämän olevan viimeisiä kertoja ennen raskaiden hoitojen alkua. Mies onneksi ymmärsi eikä enää valita. Välillä silti pelottaa, ymmärtääkö mies, mihin olemme ryhtymässä. Hedelmättömyyshoidot eivät varmasti ole helppoja naiselle eivätkä parisuhteelle. Etenkään, jos pelkkä inseminaatio ei tuo toivottua tulosta. Huh, en halua edes ajatella niin pitkälle... Aikataulutusta, poissaoloja töistä ja niiden selittelyä työpaikan menettämisen pelossa, ovulaatiotestejä, labroja(?), follikkeliultria, hormoneja, väsymystä, huonoa oloa, aknea, turvotusta, rahamenoa (onneksi pääsemme julkiselle puolelle) ja epätietoisuutta tulevasta. Jos keinohedelmöitykseen asti joudutaan/päästään, niin ei kyllä mitenkään tunnu mukavalta ajatukselta se munasolujen keräys... Puhumattakaan siitä pettymyksestä, joka tämän kaiken jälkeen kuitenkin tulee menkkoina tai yhden viivan näkemisenä raskaustestissä. Se pettymys tässä tuntuu pahimmalta. Kaiken muun jaksaakin, mutta jaksaako pettymyksiä kuukaudesta ja ehkä jopa vuodesta toiseen?! Kunpa etukäteen voisi tietää, saammeko ikinä omaa vauvaa; silloin tämän kaiken jaksaisi varmasti hymyssä suin tai tajuaisi luovuttaa ajoissa ja keskittyä elämässä muihin asioihin.

22.8.2016
Tänään on kp18 eikä vieläkään ovulaatiota... Tämänaamuisessa testissä testiviiva jäi hieman kontrolliviivaa haaleammaksi ja aiempina päivinä testiviivaa ei ole näkynyt lainkaan. Välillä mietin, ovuloinko vasemmalta puolelta lainkaan, kun oireita ei juuri ole ja kun oikean munasarjan ovuloidessa oireet ovat kymmenen kertaa kivuliaammat kuin kuukautisten alkaessa 😓 Mitään vikaa ei vasemmallakaan puolella ole ultrassa tai aukkarissa havaittu ja pari kuukautta sitten gynellä käydessä vasemmalla puolella oli gynen mukaan sennäköinen keltarauhanen, että ovulaatio oli tapahtunut.


Viikonloppu oli kaikinpuolin kiva ja rentouttava. Ei otettu miehen kans stressiä näistä asioista 😄 Ehkä tässä kierrossa kokeillaan nyt joka toisen päivän taktiikkaa. Ja sitä, että YRITÄN kuntoilla vähän vähemmän... Eli ainakin kaksi lepopäivää viikossa. Huh, mitenköhän onnistuu...


Viikonloppuna tapahtui kuitenkin sellainen kurja asia, että mieheni sukulainen nukkui pois. Tuli vähän kelailtua sitäkin kautta elämän tarkoitusta, omaa ja vanhempiemme ikääntymistä ja sitä, että ei tässä enää mitään kakaroita olla vaan aikuisia ihmisiä, joilla ei mene montakaan kymmentä vuotta, kun olemme sukumme vanhin sukupolvi. Ehkä myös sukuhaaramme molempien osalta päättyy tähän?! 😟


Onkohan tämä nyt sitten sitä biologisen kellon tikitystä, kun ajattelee noin? Joskus kuvittelin oman biologisen kellon olevan joko äärimmäisen hiljainen tai kokonaan rikki, mutta nyt parin-kolmen vuoden aikana asioista on alkanut löytää uusia puolia. Vauvakuumetta mulla ei ole ikinä ollut eikä tule enkä suoraan sanoen voi edes ymmärtää, miltä vauvakuume tuntuu ja miksi se joillekin tulee. Mun mielestä (anteeksi vain kovasti suoruuteni) vauvat eivät ole suloisia, hyväntuoksuisia tai mitenkään hellyyttäviä. En ole pitänyt ikinä vauvaa sylissäni enkä sitä ole kaivannutkaan. Ennen kuin nyt... Nyt haluaisin enemmän kuin mitään muuta saada oman vauvan syliini ja nähdä oman lapseni hymyilevän. Haluaisin katsella vauvassa komean mieheni piirteitä ja haluaisin nähdä sen rakkauden, jonka minä ja mieheni sekä meidän vanhempamme lapseen kohdistaisivat. Haluaisin tarjota lapselle turvallisen kodin ja mukavan lapsuuden, jollaisesta minä ja miehenikin olemme päässeet nauttimaan. On niin paljon toiveita ja unelmia, jotka toteuvat vain oman lapsen kautta. Välillä harmittelen, miksi olen niiden unelmien antanut vallata mieleni, miksi en vaan voinut jatkaa elämääni ilman biologista kelloa... Ihan onnellinen olen nytkin, ilman lasta. Mutta kun jotain olen saanut päähäni ja sen itselleni perustellut, en siitä luovu vaan teen kaikkeni sen saavuttamiseksi. Toivottavasti se riittää.


23.8.2016
Tänään (kp19) ovulaatiotesti oli positiivinen eli testiviiva selvästi kontrolliviivaa tummempi. Huh, helpottavaa! Taas odotukset korkealla, vaikka sisällä on vahva tunne siitä, että kyllä ne menkat alkaa tasan 14 vrk:n kuluttua tästä päivästä 😯 Aikamoista tunteiden vuoristorataa, kun mieli on samaan aikaan toiveikas ja järki huutaa jossain taustalla, että kannattaa varautua jälleen kerran pettymykseen.

28.8.2016
Olen ollut nykyisessä työssäni noin vuoden ajan. Työ on kiinnostavaa ja lähestulkoon koulutustani vastaavaa. Pääsen työssäni oppimaan koko ajan uutta ja soveltamaan yliopisto-opinnoista hankittua tietoa ja aiemmista työpaikoista kerättyä osaamista. Työkaveritkin ovat ihan ok (ehkä yhtä lukuun ottamatta) ja suurin osa asiakkaista suht mukavia. Työpaikka sijaitsee hyvällä paikalla, pääsen sinne kätevästi kävellen ja lounaspaikoissa on, mistä valita. Saan pitää lomani aika pitkälti omien toiveideni mukaisina ajankohtina - (palkattoman) sijaisen hankinta ja perehdyttäminen on toki omalla vastuullani. Palkkaa minulle maksetaan juuri sen verran kuin työhaastettelussa olin toivonut (jälkikäteen tosin huomasin pyyntöni olevan alakanttiin, koska alallani ei ole TES:iä eikä näin ollen makseta esim. lomaltapaluurahoja).


Kuulostaa aika ihanteelliselta, eikö vaan? Näin olen itselleni hokenut tämän vuoden ajan. Kiiretilanteet, ahdistuksen, osaamattomuuden tunteen, tekemättömien töiden kasautumisen, muistiongelmat, keskittymiskyvyn puutteen, unettomuuden ja muut uniongelmat, hitaan palautumisen liikunnan jälkeen, pinnani kiristymisen, itkuherkkyyden, lihomisen, aknen, hiustenlähdön, päänsäryn, huimauksen, ennen kokemattomien yläselän lihaskireyksien, VÄSYMYKSEN ja muiden stressiin viittaavien merkkien olen ajatellut olevan aina väliaikaista ja pian ohi menevää. Olenhan uusi alalla ja minulla on paljon opittavaa. Olenkin oppinut todella paljon ja tavallaan olen erittäin ylpeä siitä, miten hyvin olen ominpäin omaksunut tietoa ja soveltanut sitä käytännössä 😀 Mutta hei,oikeesti.... Vuosi on mennyt ja aiemmin luettelemani merkit vain pahenevat. Voin lisätä luetteloon vielä yhden: hedelmättömyys. Perustutkimuksissa ei löytynyt mitään vikaa minusta tai miehestäni, joten olisiko tuo äärimmäinen stressi syynä, miksi en ole tullut raskaaksi?! 😖 Onkohan nyt vain aika todeta aluksi itselleni, myöhemmin esimiehelle ja työkavereille, että olen erittäin lähellä loppuunpalamista? Olisi varmaan syytä kertoa esimiehelle painavammin, että minulla on liikaa töitä (kerron sen hänelle toki vähintään kerran viikossa, mutta sillä ei näköjään ole vaikutusta) ja että minulla ei ole koko kuluneen vuoden aikana ollut minkäänlaista hallinnan tunnetta työssäni. Lisäksi pitäisi kertoa, että työni sisältää jatkuvia minusta riippumattomia keskeytyksiä, joihin minun tulee reagoida nopeasti, joten en pysty hoitamaan vastuullani olevia tarkkuutta ja paljon aikaa vaativia kirjallisia/laskennallisia töitä. Työnkuvani on aivan liian laaja ja minulta odotetaan paitsi virheettömyyttä omassa työssäni myös työkavereiden mahdollisten virheiden huomaamista ja niihin puuttumista. Kaiken tämän olen pyrkinyt hoitamaan oman jaksamiseni äärirajoilla pitämättä muita taukoja paitsi lakisääteisen 30 minuutin lounastauon, vessakäynnitkin olen minimoinut. Silti saan eräältä työkaverilta lähes päivittäin kuulla siitä, kuinka en tee töitäni ja että minun tulisi tehdä tämä ja tuo asia paremmin, nopeammin, huolellisemmin jne ja että hän alkaa pian itse omien töidensä lomassa tehdä minun töitäni, kun en hoida hommiani. Olen niiiiiiiin kurkkuani myöten täynnä tätä työtilannetta, että en jaksa enää. Alan jo perjantai-iltana kauhulla odottaa maanantaita. Ei kai sen ihan niin kuuluisi mennä?! Eniten tässä silti huolettaa se, että tämä työstressi vie minulta haaveet omasta perheestä. Ei mikään työ ole sen arvoista. Toisaalta tarvitsen vakituisen työpaikan elättääkseni mahdollisen lapseni ja saadakseni asuntolainan omaa kotia varten... Unelma lapsesta oli suurin syy, miksi hain nykyiseen työpaikkaani. Matkustelevalle ja lapsettomalle parisuhteessa elävälle naiselle olisi paremmin toiminut määräaikaiset työt, joiden välissä olisi voinut pakata rinkan ja hypätä lentokoneeseen. Taisin mennä reilu vuosi sitten asioiden edelle, kun sinisilmäisenä hölmönä kuvittelin lasten hankinnan olevan vain päätös ja toteutuvan noin 9 kk sen jälkeen, kun jätän pillerit pois. Kuinka tietämätön olinkaan! Eihän lapsia hankita tai tehdä, kuinka joku ajattelematon ihminen on nuokin termit keksinyt. Lapsia saadaan. Jos saadaan.


Tämän vuodatukseni päätteeksi totean sen, mitä mieheni on kehottanut minua tekemään jo noin 10 kuukauden ajan: aion etsiä uuden ja vähemmän stressaavan työpaikan.

31.8.2016
 Hyvät puolet: en ole viime aikoina stressannut raskaaksi tulemisen vaikeuksista. Huonot puolet: stressaan työasioista niin paljon, että raskaus tässä tilanteessa olisi mahdotonta.


Kerroin pomolle, että alan olla jo todella uupunut enkä saa enää esim. nukuttua. Pomo vastasi vain, että koita jaksaa. Yritin kysellä, saisiko tänne palkattua ihmistä, joka tekisi suht samoja hommia kuin minä. Ei tule tapahtumaan.


Nyt yritän tosissani etsiä uutta työpaikkaa, kun täällä ei ole toivoa paremmasta. Jos kävisi niin kivasti, että saisi uuden vakiduunin, niin hieman mietityttää koeaika ja se, kuinka paljon sen aikana uskallan ottaa poissaoloja hedelmöityshoitojen takia... Julkisella puolella kun niiden ajankohtaan ei voi mitenkään vaikuttaa (eikä tosin oman paikkakuntani ainoan yksityisen lapsettomuusklinikan aikojakaan saa toimistoajan ulkopuolella). Yksi vaihtoehto olisi käydä lapsettomuusgynellä, joka voi hoitaa tavallisella yksityisellä lääkäriasemalla follikkelin stimulointia.


Haha, miten tämä työn ja perheen yhteensovittaminen on näin vaikeeta jo ennen sitä varsinaista perhettä 😂

4.9.2016
Viikonloppu oli rentouttava 😊 Jos tästä työstressistä on väkisin löydettävä hyviä puolia, yksi ja varmaan ainoa on se, että stressi ja epätoivo raskautumisen suhteen jää taka-alalle. Raskaaksi tulemisen vaikeus/mahdottomuus ja tulevat hoidot eivät ole mielessä koko aikaa, kun arkipäivisin vain yrittää selviytyä kohti viikonloppua, jolloin keskityn vain mieluisiin asioihin: syön hyvin, juon muutaman viinilasillisen, harrastan liikuntaa, ulkoilen, tapaan ystäviä ja perhettä, luen naistenlehtiä ja väsymyksen vuoksi viikon aikana lukematta jääneet hesarit, käyn ehkä leffassa tai bändien keikoilla ja tärkeimpänä: lepään. Suunnittelen kaikki viikonloput sen mukaan, että saan nukuttua mahdollisimman paljon ja hyvin ja mieluiten otan pikku päikkäritkin kissat kainalossa - parasta rentoutumista! 😺


Vaikka teen kaikkeni levon suhteen, silti en ehdi palautua työviikon stressistä viikonlopun aikana. Mulla on ollut pahoja selkävaivoja aiemminkin ja nyt pitkän työpäivän jälkeen ne tuntuivat palanneen yhtäkkiä vuoden tauon jälkeen. Olenkin tässä miettinyt, että voiko keho olla niin älykäs, että psyykkisen stressin mennessä yli sietokyvyn kroppa kertoo, että nyt on tehtävä jotain... Vai onko kyse vaan siitä, että pitkät työpäivät ja huono ergonomia (kiireessä istuma-asentoon yms ei ehdi/huomaa puuttua ja lisäksi työpaikallani näihin asioihin ei ole panostettu lainkaan) rasittavat selkää? Lisäksi huonot yöunet varmasti sekoittavat aineenvaihduntaa ja hidastavat palautumista, jolloin selkääkin jää jumeja ja virheasentoja. No, oli miten oli, selkäkipu on tänään ollut tosi paha. Uskalsin ottaa Dolania särkylääkkeeksi,koska menkat ovat tuntemuksieni mukaan alkamassa ihan pian. Nyt raskauden yrittämisvaiheessa olen välttänyt lähes kaikkia mahdollisia lääkkeitä: vain aamutyroksiinin ja iltavitamiinit olen ottanut tunnollisesti. Kevään siitepölyallergiankin selvitin ekaa kertaa 20 vuoteen ilman lääkkeitä, wow!  😇


Oon kyllä niiiiiin täynnä menkkoja, niiden alkamisen odottelua/pelkäämistä, toivonkipinän haalenemista joka kuukausi ja myös pms-oireita. Olen ollut tosi itkuherkkä ja samanaikaisesti vihainen just ennen kuukautisten alkamista ja kahtena ekana päivänä. Silloin on pakko nauttia suklaata, vaikka muuten herkuttelenkin vain viikonloppuisin (silloinkin kohtuullisesti). Ilman suklaan tuomaa lohtua olisin varmaan seonnut eikä miehenikään mua sellasena jaksaisi. Suklaan voimaa ei voi aliarvioida, se pitää mut järjissäni ainakin niinä parina päivänä kuukaudessa, jolloin ympäriltä katoaa värit ja katselen maailmaa kyynelten läpi.

11.9.2016
 Tänään kp5. Nämä uuden kierron päivät ovulaation hetkille asti ovat turhauttavia. Ei voi muuta kuin odotella ja toivoa, että kroppa toimii. Onhan nekin päivät turhauttavia, kun ovulaation jälkeen odottelee menkkoja ja samalla toivoo, että jospa nyt tällä kertaa vihdoinkin olisi tärpännyt, mutta jotenkin se jännitys tekee niistä päivistä siedettävämpiä 🙄


Ensi viikolla on eka käynti julkisen puolen lapsettomuuspolilla. Eipä siellä varmaan muuta kuin levittelen taas jalkani yhdelle uudelle lääkärille ja kuulen samat jutut siitä, kuinka kaikki näyttäisi olevan paperilla ja mun kropassa ok. Parhaassa tapauksessa saisin mukaan edes jonkun reseptin, että voisin vaikka jo tässä kierrossa kokeilla, olisiko kyse keltarauhasen toiminnan häiriöstä liian stressin takia... Mutta veikkaanpa, että tää alkukartoitus on vaan sellanen, että siellä mietitään,millä hoidoilla kannattaa lähteä liikkeelle ja laitetaan sitten monen kuukauden mittaiseen jonoon.


Töissä tilanne vaan pahenee. Saatan irtisanoutua hyvinkin pian. Sain vuosi sitten vakiduunin, jota hain vain unelma lapsista ja omakotitalosta mielessäni. Jos ei niitä lapsiakaan saada, niin en halua omakotitaloa. Jos en halua omakotitaloa tai muutakaan omistusasuntoa, en tarvitse asuntolainaa. Jos en tarvitse asuntolainaa, niin miksi ihmeessä pilaan elämäni, terveyteni ja ihmissuhteeni vakituisessa työssä, kun määräaikaisilla töillä ja satunnaisilla työttömyyskorvauspätkillä tulisin toimeen kuitenkin?


Hyvässä lykyssä tässä voisi käydä niin, että tulisin raskaaksi melko pian nykyisen työn lopettamisen jälkeen, kun stressitaso laskee. Mutta en uskalla edes ajatella niin pitkälle, kun ei tätä elämää näköjään voi suunnitella etukäteen. Jos niin kävisi, niin rahallisesti tekisi tiukkaa ja huoli taloudellisesti turvatusta tulevaisuudesta voisi kasvaa. Toisaalta ainakin tällä hetkellä ajattelen sinisilmäisesti, että ei niitä lapsia rahalla kasvateta vaan rakkaudella 😍 Rakkautta meiltä tai lähisuvulta ei puuttuisi ikinä.

15.9.2016
Tänään kävimme mieheni kanssa ensimmäisen kerran julkisella puolella lapsettomuuspolilla. Lääkärinaika oli ajallaan, kesti 20 min ja sisälsi aiempien tutkimustemme läpikäyntiä (labrat, aukiolotutkimus, siemennesteanalyysit) sekä sisätutkimuksen. Lääkäri oli mukava ja asiallinen, mutta mikä parhainta hän oli kanssamme täysin samaa mieltä jatkosta. Inseminaatio toteutetaan jo seuraavassa kierrossa 😀 Sain Letrozol-reseptin ja ohjeen aloittaa sen kierron 3.-7. päivänä. Myös verikokeissa pitää käydä alkukierrossa, ennen letrojen aloitusta tietenkin. Follikkeliultraan varaan ajan heti ekana kiertopäivänä. Mies käy myös verikokeissa, koska sukupuolitautitestit pitää olla tehtynä ennen sperman pesua.


Lääkärin mukaan meillä on kaikki kunnossa. Hän oikein hämmästyi munasarjakapasiteettiani (amh-arvo oli niin hyvä) ja myös muita taustatietojani kehui. Miehelläkin kaikki arvot olivat hyvät. Juuri sen takia aloitammekin suoraan inseminaatiolla emmekä follikkelistimulaatiolla, koska en luultavasti hyötyisi hormonilääkityksestä. Kuukautiskiertoni on niin säännöllinen, ovuloin eikä minulla ole tiputteluvuotoa.


Lääkärin tapaamisen jälkeen juttelimme vielä hoitajan kanssa. Hänkin oli todella mukava. Olen edelleen hämmästynyt siitä, kuinka nopeasti julkisella puolella pääsemme hoitoon ja kuinka ystävällistä palvelua saimme. Meillä on kuitenkin yritystä takana vasta alle 10 kk. Meille se tuntuu pitkältä ajalta ja on sisältänyt 9 pettymystä. Tiedän kuitenkin, että monet ovat yrittäneet paljon pidempäänkin ennen hoitoihin pääsyä. Olen niin kiitollinen, että olemme päässeet hoitoihin ja meidän toiveemme ja tilanteemme huomioitiin hyvin 😀 Töissäkään kukaan ei kysellyt, mikä lääkäriaika minulla on. Sain jopa käydä työajalla polilla. Katsotaan, miten jatkossa pomo ja työkaverit suhtautuvat tilanteeseen, jossa käyn kerran tai kaksi kuussa ultrassa ja kerran kuussa inseminaatiossa... Tästä tulee siis ainakin kaksi poissaoloa kuussa. Inseminaation jälkeen haluaisin mieluiten levätä kotona enkä painaa hiki hatussa töitä, pitääkin ehkä tehdä entistä enemmän tunteja sisään.


Nyt taas vaihteeksi positiivisin mielin kohti tulevaa 😊

21.9.2016
Unettomuus on vaan pahentunu, on ollut pakko syödä unilääkkeitä, ettei pää sekoa 😖 En millään haluisi nyt ottaa lääkkeitä, vaikka näitä lääkkeitä voisi periaatteessa syödä raskaudenkin aikana. En kuitenkaan haluaisi syödä mitään turhia lääkkeitä ovulaation jälkeen, koska ainahan on mahdollisuus raskauteen. Mutta toisaalta myös unettomuus ja ylirasitus ovat vähintään yhtä haitallisia mahdollisen raskauden aikana. Näin sanoi ainakin työterveyslääkäri, kun melkein itku silmässä kerroin, kuinka en mielestäni voi syödä mitään unilääkkeitä.


Uusi työpaikka on hakusessa ja suoraan sanoen ihmettelen, mikäli kumpikaan tämän viikon työhaastatteluista ei tuota tulosta. Perjantaina pitäisi selvitä, jännää 🙄 Kyllä tämä mahdollinen työpaikan vaihtaminen vaan tuo mieleen kaikenlaisia mietteitä. Ensinnäkin on hieman huono omatunto, jos/kun lähden nykyisestä työpaikasta ja sinne joudutaan etsimään nopealla aikataululla uusi. Toiseksi mietin mahdollista uutta työnantajaani ja mahdollista raskautta. Ei kovin reilua työnantajaa kohtaan, jos uusi tekijä jää heti pian pois. Etenkään, kun hakijoita olisi ollut esim. tähän toiseen paikkaan yli 200. Kolmanneksi tuntuu aika isolta riskiltä vaihtaa työpaikkaa. Mitä jos uusi työ ei vastaakaan odotuksiani? Mitä jos työilmapiiri on huono? Entä jos työsuhteeni päättyy jo koeajalla? Toinen hakemistani työpaikoista olisi määräaikainen, mutta jatko olisi erittäin todennäköinen. Molemmissa työpaikoissa olisi pienempi palkka kuin nykyisessä, mutta toisaalta niissä olisin tes:in piirissä eli saisin lomarahan, palkallisen sairausloman myös 9 sairauspäivän jälkeen ja myös palkallisen äitiysloman - jos sellaiselle nyt ikinä tulee tarvetta. Myös kahvitauot kuuluisivat pakettiin. Tuntuu isolta päätökseltä vaihtaa työpaikkaa, mutta tiedän palavani loppuun, jos jatkan nykyisessä työssä. Tiedän lisäksi, että raskaus ja sen sujuminen ilman keskenmenoa tällä stressitasolla on mahdotonta. Tulee silti niin itsekäs olo. Pitäisi varmaan vielä listata plussat ja miinukset, niin perjantaina olisin päätöksestäni täysin varma työhönottopuhelun osuessa kohdalleni. Voi tietenkin olla, että mitään puhelua ei edes tule. Se olisikin toisaalta helppoa, niin ei tarvisi tehdä päätöksiä.


Nyt yritän tämän viikon levätä ja relata - kaikesta jännästä huolimatta. Kävin tänään pitkästä aikaa pilateksessa ja hierojalla, molemmat teki niiiin hyvää 😊 Hierojan käsittelyssä pohdiskelin, että pitäisi kyllä käydä useammin, että voisin rentoutua oikeasti enkä vaan mukarentoutua sohvalla multitaskatessa kännykän, läppärin, telkkarin, suklaalevyn ja naistenlehden parissa. Kyllä, mun "rentoutumiseen" etenkin viikonloppuisin kuuluu nämä kaikki 😂 Tai sitten liikunta. Pitäsköhän opetella meditoimaan?! Äh, miten lepääminen voikin olla välillä niin hankalaa.

29.9.2016
Ilmoitin tänään töissä, että otan loparit. Ajattelin vielä viikko sitten saadessani tiedon uudesta työpaikasta, että käyn vielä nauttimassa etelän auringosta ja lämmöstä kahden työn välivaiheessa ennen uuden alkua. Mutta ei, realiteetit iski vastaan: kp1-3 välisenä aikana mun pitää käydä verikokeissa ja kp9 ultrassa ja ovulaatioajankohtana tietenkin inseminaatiossa. Eli toisin sanoen ei mitään mahdollisuutta päästä edes viikon matkalle. Tai no riippuu, miten nuo kp:t sattuvat joko viikonloppuun tai arkipäiville, mutta jos kierto on yhtä päivän tarkka kuin kaksi edellistä kiertoa (33 päivää, ovulaatio kp19), niin en pääse reissuun. Ottaa niiiiiin päähän. Miksei raskaus voi alkaa luonnollisesti? Miksi kaiken täytyy aina olla mun elämässä näin vaikeeta? Olen oikeasti kohdannut järkyttävän määrän vastoinkäymisiä, eikö alkaisi jo riittää? Olen niin väsynyt ja turhautunut ja jopa raivoissani jo ennen hoitoja. Aiemmin tuntemani kiitollisuus alkaa väistyä ja tilalle tulee katkeruutta. Nyt pitäisi vaan ajatella ja tehdä mukavia asioita. No mitähän ne mahtais olla? Tietenkin ulkomaanmatka jonnekin sopivan kauas ja kauniiseen ympäristöön täältä synkästä Suomen syksystä. Tekis mieli kieltäytyä noista hoidoista jo ennen kuin ne on edes alkanu. Ei ne kumminkaan mitään auta, rikkoo vaan hyvän avioliiton ja katkeroittaa ja vie varmaan työpaikankin.

19.10.2016 Viikko ulkomailla. Yksin. Mikä ihana rentoutumisloma! Aivan parasta stressinpurkua 😎


Ajoitin loman siten, että ehdin käydä kp3 labrassa verikokeissa (kilppariarvot, estradoli, FSH ja LH. Kp4 lähdin reissuun. Kp3-7 söin Letrozolia, josta ei onneksi tullut mitään sivuvaikutuksia. Kp7 alkoi alavatsassa lievä jomotus ja turvotus. Kp11 palasin Suomeen ja kp12 eli tänään oli follikkeliultra klinikalla. Kaikki labrat oli ihan normaaleja. Yllätyin letrojen vaikutuksista: ultrassa kaksi 20mm kokoista munarakkulaa vasemmalla puolella ja lääkäri sanoi, että inssi on tehtävä ehdottomasti jo huomenna eli kp13!!! ☺ Sain reseptin Pregnyliin. Lääkäri ohjasi minut ja mieheni (joka on kaikilla käynneillä mukanani, koska tämä on meidän yhteinen juttu) hoitajan huoneeseen. Hoitaja opasti Pregnylin pistämisessä todella hyvin! Saimme myös ajan inssiin huomiselle klo 11. Hoitaja pyysi meitä käymään vielä spermalabrassa, jossa varattiin miehelle aika aamuksi. Saimme spermalabrasta ohjeeksi, että seksiä kannattaisi harrastaa jo tänään, koska miehen spermanäyte oli viime kerralla normaali. Tämä kehotus oli kiva yllätys 😍

Kotiin sitten apteekin kautta. Petipuuhien jälkeen pistin Pregnylin. Helppo homma! Eniten jännitti lasipullojen kaulojen katkaisu ja se, jos aine leviää ympäriinsä. Se sujui mallikkaasti. Piikin vaihtaminen isosta pienempään oli vaikein vaihe; neula tipahti lattialle ja keräsi parit kissankarvat 🙄 Itse pistäminen mahamakkaraan oli vain pieni nipistys.


Huominen jännittää jo kovasti. Vähän huolettaa se, että kohdun limakalvo oli vain hieman yli 6mm. Ollaan kuitenkin vasta kp12 ja normaalisti olen ovuloinut kp18 ja kp19. Limakalvon rakenne on kuitenkin normaali, joten eipä tässä kai hätää ole... Tää on nyt niin jännää, että en melkein pysty olemaan! Miten ihmeessä pysyn housuissani 14vrk inssin jälkeen??? Samaan aikaan pitää jännittää, toivoa parasta ja valmistautua pahimpaan eli menkkojen alkamiseen. Voisiko asiaa olla vaan ajattelematta? Äh, oon niin kärsimätön tällaisissa asioissa.


Edelleen oon kyllä tyytyväinen julkisen puolen toimintaa. Tosi nopeasti kaikki sujunut: raskaushaaveita on ollut vasta alle vuosi, e-pillerit lopetin 11 kk sitten. Heinäkuun loppupuolella yksityiseltä gyneltä lähete julkiselle puolelle ja jo alle 3kk kuluttua siitä on eka inssi. Laskua tähän mennessä tullut pari kymppiä lääkkeistä (Letrozol ja Pregnyl) sekä yksi pkl-maksu (noin 40e) ja varmaan ultrasta & inssista tulee parit pkl-maksut lisää. Yksityisellä puolella olisi jo tähän mennessä mennyt joitakin satoja euroja labroista, lääkärikäynneistä ja huomisesta sperman käsittelystä ja inssistä tulisi myös reippaasti lisälaskua.

20.10.2016
Jännittää. Ihan törkeästi. En saanu edes nukuttua. Myös kissat huomasivat mun levottomuuden ja ne piti mua hereillä myös. Ei jännitä itse toimenpide vaan se, saisinko kahden viikon päästä ihka ensimmäisen plussan raskaustestissä... Mies kävi just tekemässä oman osuutensa. Mun vuoro on pikkusen vajaan kahden tunnin päästä. Oon tehny elämässäni paljon villejäkin juttuja ja joutunu tiukkoihin paikkoihin, mut tää tuntuu melkeinpä kaikista jännittävimmältä 😅

20.10.2016
Klo 10.40 ilmoittaudun vastaanottotilan automaatilla.

Klo 10.55 mies tulee seurakseni/tuekseni.

Klo 11 kutsu sihteerin huoneeseen. Allekirjoitan hoitosuostumuksen ja näytän henkkarini. Takaisin sohvalle odottamaan.

Klo 11.10 kutsu saman lääkärin huoneeseen kuin eilen, lääkäri sama. Saman tien isku vasten kasvoja: miehen aamulla antama sperma heikkolaatuista. Liikkuvuus: a) 0 % ja a) + b) 16 %. Määrä 1,19 miljoonaa (korjattu luku 6 miljoonasta 1,19 miljoonaan OmaKannan tiedon mukaan). Epätoivo, kuulimmeko oikein? Änkytystä, mistä tämä johtuu?! Miksi spermalabrasta eilen sanottiin, että pidättäytymisaikaa ei tarvita, koska miehen spermanäytteet olivat aiemmin normaaleja? Ristiriitaisten tutkimustulosten takia, olisiko lyhyellä pidättäytymisajalla siittiöiden dna parempi? Mitä, onnistumismahdollisuus reilusti alle 10 % näillä siittiöillä? Jos ei laatu parane, niin enää yksi inssi ja sitten keinohedelmöitysjonoon... Huh. Kuulostaa pahalta. Aiemmin puhetta, että 3 inssiä, mutta tällä laadulla turha kuulemma tuhlata aikaa.

Klo 11.20 makaan jo tutkimustuolissa (vai -pöydällä), lääkäri tarkistanut toisen munarakkulan puhjenneen ja toisen olevan puhkeamaisillaan, paikalleen laitetty levitin tuntuu ikävältä ja ohjain asetettu kuulemma ahtaan kohdunkaulankanavani läpi. Mies istuu pääni vieressä ja pitää kättään olkapäälläni. Molempia harmittaa ja ihmetyttää. Mies tarkistaa vielä lääkärin pyynnöstä, että näytepurkissa lukee oikea nimi. Vesi, jossa pestyt siittiöt ovat, sujahtaa kohtuuni. Jään hetkeksi makoilemaan paikalleni. Lääkäri antaa ohjeeksi jatkaa yrittämistä myös luomuna. Kahden viikon päästä torstaina raskaustesti -jos eivät kuukautiset ole jo alkaneet- ja soitto polille. Ensi kiertoon sama lääkitys (letrot, joita jäikin tästä kierrosta yli) ja mies lupaa vähentään alkoholinkäyttöään (pari kosteaa iltaa kavereiden kanssako oli heikon tuloksen syynä?). Mitään keltarauhasvalmistetta en kysymyksestäni huolimatta saa, koska minulla ei ole ikinä ollut tiputteluvuotoa ennen menkkoja.

Puoli kahteentoista mennessä ulos huoneesta. Vielä puoli tuntia sitten meidät vallannut iloinen ja toiveikas olo on vaihtunut pettymykseen. Ehkä vähän itkettää, mutta sovimme, että tästä selvitään. Puhumalla, huumorilla ja pitämällä yllä toivoa.

22.10.2016
En ole kyllä ihan varma, kuinka nuo days past ovulation -päivät lasketaan tässä kierrossani. Ke pistin Pregnylin, to inssissä klo 11 toinen munarakkula oli puhjennut ja toinen puhkeamatta. Olisiko torstain inssipäivä siis ovulaatiopäivä? Ja pe dpo1. Tänään olisi siis dpo2.


Oireita Pregnylistä on tullut. Huoh. Letrozolista ei tullut käytännössä mitään, vaikka olisi ollut ihan odotettavissa mm. yöhikoilua ja etovaa oloa. Sen sijaan kahdeksan tunnin päästä Pregnyl-pistoksesta mulla alkoi ripuli... Eilinen oli kaikista pahin päivä, alkoi olla jo aika voimaton olo. Tänään se on toivottavasti jo taaksejäänyttä. Pregnylin jälkeen mulla on ollu myös vähän kuumeinen ja flunssainen olo, mut se voi johtua myös ovulaatiosta ylipäätään. Lisäksi mulla on inssin jälkeen ollu aika voimakastakin alavatsakipua, tuntuu, että kohtu kramppailee ja etenkin vasemman munasarjan liepeillä tuntuu myös kipua. Myös kuitenkin oikea munasarja kipuilee, vaikka siellä ei follikkelia näkynytkään. Jätin eilen jumpatkin väliin ripulin ja tuon kivun takia... Auts. Voiskohan tuo kipu olla ahtaan kohdunkaulan ronklaamisen jäljiltä? Oviksen aikaan mulla on kipua ja kramppeja ovuloivan munasarjan kohdalla, mutta ei juuri muualla.


Nää inssin jälkeiset pari päivää on ollu aika haastavia muutenkin... Mies on allapäin tuloksistaan. Muakin **tuttaa, harmittaa, itkettää ja pelottaa. Kaikenlaisia negatiivisia tuntemuksia käyny mielessä. Mutta päällimmäisenä on ajatus siitä, että kyllä me vielä onnistutaan saamaan oma vauva 😍 Enkä haluais lasta kenenkään muun kuin juuri tuon miehen kanssa. Mies on siitäkin muistutellut, että voisinhan onnistua raskaaksi tulemaan ihan vaan hyppäämällä jonkun toisen miehen kanssa sänkyyn. Tuntuu pahalta kuulla tuollaista... Yhdessä me tässä olemme eikä ole mitenkään mahdotonta, että mustakin vielä löytyisi jotain vikaa. Rakastan miestäni valtavasti ja mieluummin elän hänen kanssaan kaksin kuin huonossa parisuhteessa lasten kanssa.


Jotain positiivistakin: eilen ystäväni pyysi mua n.6 vkon päästä syntyvän lapsensa kummiksi 😃 Ystäväni ja hänen miehensä ovat myös kulkeneet pitkän tien tuohon pisteeseen ja he ovatkin ainoita ihmisiä, jotka tietävät minun ja mieheni tilanteesta. Ihanaa, he ovat esimerkkeinä ja tukihenkilöinäkin meille sekä antavat toivoa synkkinä hetkinä :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti