Viisi

Klinikalta soitettiin tänään ja kerrottiin, että viisi munasolua oli hedelmöittynyt. Seitsemän kymmenestä munasolusta oli ollut kypsiä. Munarakkuloita oli ollyt yhteensä seitsemän, josta vasemmalla puolella osa oli kokoa 15-18 mm eli vissiin aika pieniä. Mulle tuo lukema tarkoittaa vain viittä. Mies tuntui olevan tuohon ihan tyytyväinen. Klinikan hoitaja ei ottanut kantaa edes äänenpainollaan (toisin kuin eilen, kun hän käytti erittäin positiivisia termejä). Omat odotukseni ovat, että tuskinpa noista viidestä nyt kovin monta tai edes yhtä ainokaista alkaa jakautua normaalisti. Olen itkenyt pettymystä ja miettinyt, että varmaan sitten seuraavan hoitokierroksen teemme alkuvuodesta julkisella puolella ja isommilla hormonimäärillä. Toki nyt käytämme yksityisen klinikan kautta mahdollisesti pakkaseen päätyvät alkiot loppuun, jos nyt niin hienosti käy, että joku alkioista selviää pakastukseen asti ja vieläpä kestäisi sulatuksen. Tammikuun 9. päivä on jo aikaa sitten sovittu suunnittelukäynti julkiselle ICSI-hoidon aloittamista varten.

Huomenna tulee aamulla uusi soitto, kun biologi kertoo, ovatko alkiot jakautuneet ja päästäänkö siirtoon. Se ei itse asiassa enää jännitä, pessimistinä mun odotukset ovat jo jossain alkuvuodessa ja uudessa yrityksessä. En tiedä miksi, mutta jotenkin tuntuu siltä, että miehen siittiöissä olisi pahasti jotain vialla eikä jakautuminenkaan voisi tapahtua normaalisti ainakaan näin pienellä otannalla.

Olisin tänään periaatteessa ihan työkykyinen, eilisestä punktiosta muistuttaa enää lievä turvotus alavatsalla. Oon kuitenkin sen verran väsynyt tähän lapsettomuuteen ja hoitoihin/hoitotaukoihin, että mieli on maassa ja itku herkässä. Illalla ajattelin katsoa jonkun surullisen leffan, syödä suklaata ja itkeä niin paljon kuin vaan kyyneleitä riittää. Leffana "Tähtiin kirjoitettu virhe" voisi toimia tähän tarkoitukseen. Olen kuunnellut kuluneen vuoden aikana tuhottoman monta kertaa leffan soundtrackilta Lykke Lin biisiä "No one ever loved", joka on niiiiin älyttömän kaunis ja surullinen, että tällä hetkellä pelkästään biisin ajatteleminen vierittää kyyneleet poskilleni. Elämä ei ole aina reilua. Suklaana voisin nauttia Wiener Nougata, jota ei toivottavasti tule ahmittua sillä vauhdilla kuin vaikkapa Fazerin sininen uppoo. Jos huomenna vielä itkettää näin, katson "Marley & Me:n" sekä "Hachikon". Ne ovat hyvänäkin päivänä sellaisia, että itkuni ei lopu tuntikausiin.