Juhannus

Pitkästä aikaa olimme juhannuksen kotona ja ylipäätään Suomessa. Eilisen eli juhannuspäivän vietin yksin kotona, tarkemmin sanoen sohvalla kisujen kans. Mies oli kaverillaan grillaamassa. Tai jotain. Vissiin meni ryyppäämisen puolelle, ainakin makuuhuone haisee nyt ihan desinfiointiaineen ja väljähtäneen oluen sekoitukselle. Hyvä, ettei oksennukselle sentään.

Ihan kiva viettää välillä aikaa yksinkin, mut ehkä juhannuksena olisin toivonut jotain muuta... Nyt käytin päivän ja illan lapsettomuuskeskustelujen lukemiseen foorumeilta, pari leffaakin pyöri taustalla. Kun sain muiden onnistumistarinoista tarpeekseni, stalkkailin entisiä koulu- ja opiskelukavereita Facebookista. Äh, kaikilla (?) on perhe. Tai siis kaikilla, joita voin pitää suunnilleen normaaleina - tosin tuntuu, että pikkupaikkakunnalta ei ihan normaaleja ihmisiä edes tule ja iso osa asuu edelleen siellä, kuinkas normaalia se nyt sitten on... Heh, mä oon sentään päässy sieltä 40 kilsan päähän ;)  Kaikki elelevät keskiluokkaista elämää lapsineen ja omakotitaloineen. Paitsi mä. Ja pari hieman epänormaalimpaa tyyppiä. Tai ehkä mäkin oon muiden silmissä sellainen. Sen laitoin merkille, että yliopistokoulutusta ei ole koko synnyinpaikkakuntani ikäluokasta hankkinut lisäkseni kuin 2-3 (kaikki eivät ole FB:ssa, mutta olen kuullut muuta kautta).

Noh, se ilo omasta "menestyksestä" ei kauan kestänyt. Opiskelukavereilla vasta hyvin meneekin. Kaikki ovat valmistuneet maistereiksi, hyvissä alan työpaikoissa korkeissa asemissa, lapsiakin siinä sivussa on pyöräytetty ja joku on jopa debytoinut kirjailijana. Miten jotkut onnistuvat saamaan kaiken?! Ihan tuosta noin vain? En ole kateellinen, mutta toivon todella, että he osaavat olla kiitollisia ja onnellisia elämästään. Etenkin lapsistaan. Tutkinnoilla tms. nimikkeillä ei ole mitään arvoa sen rinnalla, että on elämässään onnistunut saavuttamaan onnellisuuden - ja aika monelle se onni tulee perheen muodossa.

Lohduttauduin sillä ajatuksella, että onhan mullakin elämässä kaikki nyt lapsettomuutta lukuun ottamatta kunnossa. Mulla on onnellinen avioliitto, olen tällä hetkellä terve, läheiset ovat terveitä, olen kiinnostavassa työssä, olen saanut ja saan edelleen matkustella, minulla on ihanat kissat ja mahdollisuudet hankkia omakotitalo (muualtakin kuin sieltä synnyinpaikkakunnalta, vaikka ihan täältä kaupungista, kävelymatkan päässä keskustasta).

Tuon kaiken selvittelyn ohessa söin tietenkin suklaata ja join siideriä. Koska mä voin. Raskaustestin tein toki ennen sitä, negaahan se näytti. Edelleen se pieni optimisti mussa sanoo, että tää voi hei oikeesti olla sun viimeinen juhannus ilman lapsia, juo nyt sitä siideriä! Oikeesti mua vaan ottaa päähän. Tää koko tilanne. Tietynlainen toivottomuus. Kaikki rankat hoidot, jotka on tehty ihan turhaan. Juon siideriä puoliväkisin enkä siks, että sitä tekis mieli. Noinhan mä oon ajatellu jo pari vuotta. Juonut sitä siideriä juhlapäivinä kuin viimeistä päivää. Eikä niitä lapsia silti täällä oo näkyny!

Mua on suoraan sanoen alkanu ahdistaa ihan kaikki juhlapyhät. Eikö niitä voisi poistaa tai tehdä vapaaehtoisiksi? :D Ei siksi, että mulla olis alkoholiongelma, kuten yllä olevasta voisi virheellisesti päätellä, vaan siksi, että lapsettoman kolmekymppisen pariskunnan on todella vaikea keksiä tekemistä ko. päiville ja ulkomaanmatkojen hinnatkin ovat aina yläkantissa.

Näin kauppatieteilijän näkökulmasta olisi kansantaloudelle tehokkaampaa, jos työtä tehtäisiin mahdollisimman monena päivänä. Kiinteät kulut juoksevat koko ajan: yritykset maksavat toimitilavuokristaan, ohjelmistolisensseistään ja rakennuskoneistaan riippumatta siitä, käyttääkö niitä joku. Myös kysyntää olisi hyvä saada tasattua mahdollisimman monelle päivälle ympäri vuoden. Mielestäni juhlapyhien viettoon ei saisi ketään pakottaa vaan ne, jotka eivät välttämättä halua mennä juhannuksena mökille palelemaan hyttysten syötäväksi, saisivat pitää ko. vapaapäivän muuna haluamaan ajankohtana. Myös joulu, pääsiäinen ja oikeastaan kaikki juhlapyhät voitaisiin arkipäiväistää vapaaehtoisvoimin. Ehkä itsenäisyyspäivän voisi jättää kaikille pakolliseksi, koska se on asia, jota on syytä pysähtyä miettimään edes kerran vuodessa? Työssä olijat eivät tietenkään saisi mitään pyhälisiä vaan esim.tää juhannus olisi vain yksi työpäivä muiden joukossa. Kertyneet vapaapäivät voisi sitten talvella käyttää etelänmatkaan tai vaikka lapsettomuushoidoissa käymiseen. Veikkaan, että tällä tavalla vähenisi myös alkoholin tuomat haitat ja kuolemat. En usko, että olen yksin näiden ajatusteni kanssa. Yksinäisille, ilman parisuhdetta eläville ihmisille juhlapyhät ovat varmasti vieläkin rankempia. Ehkä myös itsemurhat vähenisivät?

Joo-o... Varmaan todennäisyydet tän idean toteutumiselle on ihan yhtä surkeat kuin sille, että ikinä saisin ne kaksi tai kolme kauan kaipaamaani lasta. Nyt: lisää suklaata, sen avullahan mä oon tähänkin asti kaikki nää pettymykset kestänyt.