Juuri kun ajattelin, että kamala päivä alkoi olla voitettu, niin kaverini ilmoitti huomisista lounastreffeistä sopiessamme, että hän odottaa toista lastaan. Ultrakuvasta päätellen raskaus on vähintään 16. viikolla, ehkä pidemmälläkin.
Vauvauutisiin on ollut pakko tottua ja olen yleensä ollut ystävien puolesta aidosti onnellinen, mutta erityisen pahalta nyt tuntuu se, että jätimme kaverini kanssa ehkäisyn pois suunnilleen samoihin aikoihin syksyllä 2015 ja hän saa pian jo toisen vauvan, kun minä en ole saanut ensimmäistäkään plussaa tikkuun, en ole kokenut edes kemiallista raskautta, keskenmenoa, en yhden ainoaa ohimenevääkään onnen tunnetta siitä, että minäkin saisin joskus kertoa iloisia uutisia lähipiirille tai puhumattakaan siitä, että minun olisi mahdollista pidellä omaa vauvaa sylissä.
Korostan vielä, että en halua kokea keskenmenoa enkä sitä kenellekään ikinä toivoisi, mutta tämä meidän lapsettomuus on niin absoluuttista, että edes se pieni hetki raskaana oloa auttaisi uskomaan siihen parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Tätä mun ajoittaista synkkyyttä ja epätoivoa omaa tulevaisuutta kohtaan ei voi edes kuvitella kukaan muu kuin sellainen henkilö, joka on kokenut saman - tämä on jatkuvaa toivomista ja yrittämistä ilman ainuttakaan onnistumisen hetkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti